Happinaamari minulle!
Lapin Kansa 11.8.2025
Minä olen tärkeä, minulla on tarpeita, minulla on loma. Minä raahaan mökille ruokaa yli tarpeen. Minä pelkään, etteivät tarpeeni tyydyty. Enhän voi palautua stressistä, jos en saa täysipainoista vegaaniruokaa. Kokkaillessani kuuntelen ohjelmia Gazan tilanteesta. Kahta miljoonaa gazalaista uhkaa nälänhätä. Minua uhkaa kombuchan loppuminen. Mitä sitten saunajuomaksi, pelkkä vesi on niin tylsä vaihtoehto. Gazalaisia varten suunnitellaan keskitysleiriä. Minä suunnittelen seuraavaa pyöräretkeä. Kiristelen hampaitani, koska lempireittini varrella kiemurtelevalle maantielle on levitetty sepeliä. En halua pomppia häntäluutani murskaksi pyörän selässä. En suostu. Minä olen tärkeä, minulla on tarpeita, minulla on loma.
Jospa huolehtivaiset ajatukset auttaisivat gazalaisia. Muistan buddhalaisen harjoituksen, jossa myötätunnon kenttää vähitellen laajennetaan itsestä samassa huoneessa oleviin, sitten samassa kylässä, kaupungissa, läänissä, valtiossa, maapallolla, aurinkokunnassa... Hieno harjoitus, mutta taisin nukahtaa jo, kun piti poistua omalta pihalta. Jospa pyöräilyn sijaan tekisinkin kahvakuulatreenin, minähän aion isona tulla lihaksikkaaksi vanhukseksi. Gazalaisten surkastuneet lihakset, turha niitä on miettiä. Millä lihaksilla ketään autan, jos en pidä ensin omistani huolta vai miten se meni.
Sanonnat riivaavat minua, häiritsevät lomaani. Kun ystävä iloitsee tulevasta matkastaan Kreikan maastopalojen keskelle, muistan heti happinaamarivertauksen. Lentokoneessa ensin happinaamari itselle, vasta sitten autetaan muita. Paheksun ystävän matkasuunnitelmia, kunnes kännykkä sulkee itsensä kuumentuessaan. Pohjoisen napapiirin aurinko on turvallinen, suorastaan söpö, radiossakin tätä säätilaa kutsuttiin Lapin päälle asettuneeksi hellemöykyksi, joka on kulkeutunut tänne muualta Euroopasta. Ystävän matkakohde puskee päälle. Ajatus viihdyttää minua, enkä eväsretkellä vaaran takana harmittele sitä, etten saa tehdä nuotiota. Kyllä vegemakkara maistuu kylmänäkin. Hämmästelen joustavuuttani. Häiriinnyn uudestaan vasta kotimatkaa suunnitellessani. Kuulemma Pohjois-Karjalassa on vakava maastopalovaara. Etteivät vain pienhiukkaset kulkeudu tuulten mukana kotikonnuilleni Helsingin Vuosaareen, jossa meriveden kerrotaan muuttuneen sinilevän takia hernekeitoksi.
Mutta ei Itämeren sureminen sovi lomatunnelmaani. Minä olen tärkeä, minulla on tarpeita, ja lomalla minä haluan unohtaa ahdistavat asiat. Maailma palaa, ja minä kellun kirkasvetisen Raanujärven pinnalla, ja muistan Elokapinan Kulovalkea-mielenosoituksen, johon en osallistunut, koska minulla oli kiireitä. Puhaltaisin keuhkot tyhjiksi, jos uskaltaisin, vajoaisin järvenpohjan unohdukseen, mutta en ole yhtä rohkea kuin olin lapsena. Jään pinnalle kellumaan, kuuntelen syyllisyyden loiskahduksia. Muistan pakolaiset, jotka kelluivat paateillaan rantavesissä, luulivat jo pelastuneensa vaarallisen merimatkan jälkeen, mutta kohdemaa ei päästänytkään rantautumaan. Muistan rikkinäiset pelastusliivit, joita lähtömaissa oli kaupiteltu.
Henkeä ahdistaa, tarvitsen happinaamarin, mutta riittääkö yksi.
Kotimatkalla odotan kiukkuisena kasvispyörykkäannostani ruuhkaisen junan hikoilevassa ravintolavaunussa. Miksi kaikkien täytyy palata heinäkuun hautajaisista samana päivänä! Näen läppärin ruudulla kuvia Gazan kaoottisista ruoanjakelupisteistä, välähdyksen vanhuksenkasvoisesta viisivuotiaasta. Väännän kasvoilleni suopean ilmeen, myötätunto onnistunee paremmin sitten, kun oma vatsa on täynnä.