Valon reunalla
Ilmestynyt: 2005
Kannen suunnittelu: Ilona Ilottu / Dog Design
​
Maria Peuran intensiivinen toinen romaani nostaa mieleen jotain uutta niistä ajoista, kun kaikki tapahtui ensimmäisen kerran. Se vie lukijan paikkoihin, joissa hän ei ole koskaan käynyt, mutta myös paikkoihin, joissa tietää käyneensä, mutta joita ei ole punastumatta uskaltanut ajatella.
Kirja kertoo siitä minkälaista lukijalla oli, kun oli kolmentoista ja vasta aloitti kaikkea. Se muistuttaa siitä, minkälaista oli tulla suudelluksi jääkiekkokopin takana ja miltä tuntui kun ei tiennyt miten hyväilyyn pitää vastata. Siitäkin, mitä tyttökaverin kanssa hikisessä makuupussissa tehtiin ja siitä, miten äitiään ja isäänsä katsoi.
Valon reunalla on tarina kyläyhteisöstä kaukana pohjoisessa, tarina Romeosta ja Juliasta, tytöstä ja pojasta, jotka ovat syntyneet jonnekin junanradan, ikiroudan ja vittumaisten ihmisten sekaan.
Maria Peura kirjoittaa henkilöistään kauniisti, sydäntä särkevästi ja totuudellisesti. Lukija pelkää ja toivoo, ettei se himo ja uteliaisuus, jonka nämä ihmiset ja nuoret rakastavaiset niin huonosti onnistuvat peittämään, tuhoaisi heitä kokonaan.
Valon reunalla on myös kertomus Ristiinan perheestä. Ristiinan vanhemmat kaikessa erityisyydessäänkin, omassa tuskassaan muuttuvat vain olosuhteeksi, vanhemmiksi, jollaiset jokaisella on. He eivät ole erityistapaus, vaan niin kuin sää tai luonto: jotain, mikä vain on.
Peuran runollinen kerronta sykähtelee ja pulppuaa kuin kylän halki virtaava joki. Kirja tulvii pohjoisen hurjaa valoa ja luonnon alituista, väkevää läsnäoloa.
Ei saa mennä jäälle, sanottiin, aina sanottiin. Jää voi pettää, räsähtää rikki, voi mennä jään läpi ja hukkua. Niin sanottiin aina, siksi piti mennä. Muutakaan paikkaa ei ollut. Turvallista sileää pintaa. Luistimen terä veti jäähän rosoreunaisia haavoja, joista tihkui kylmää sinistä verta. Tuli hyvä olo, kun sitä kosketti kielenkärjellä, tiesi, että kuolema oli lähellä, ulottuvilla, eikä kieli tarttunut, eikä nahka revennyt, kuorinut kieltä kuin kuumaa makkaraa, jota jäittenlähdön aikaan paistettiin koko kylän syödä. Kevätaurinko lämmitti, vaikka luonto oli syvässä unessa. Kuluisi kuukausia ennen kuin puut työntäisivät esiin vihreät kielensä ja maa suostuisi työntämään kukkaset ulos.
​
Kuukausia kuluisi ennen kuin toppatakin uskaltaisi sulloa vaatehuoneen ylähyllylle, supikoiralakin riisua kallon ympäriltä.
Kuka tahansa saattoi katsoa, lukea jyskyttävät ajatukset, tuhahtaa.
– Hullu tyär, issäänsä tullu.
Ja samassa vääntää kasvoille mairean ilmeen, hymyillä isälle, jonka suupielissä sinappia ja rasvaa, ja lausua kohteliaasti:
– Päivää kunnanjohtaja. Jokhaan kohta rytisee...