Esikoinen
2023
Kannen suunnittelu: Piia Aho
Järisyttävä omaelämäkerrallinen romaani siitä, kun oma lapsi sijoitetaan pois kotoa, siitä kun on itse ollut lapsena sijoiltaan.
​
Kirjailija alkaa kerätä kokoon tarinaa omasta esikoislapsestaan. Lapsesta, jonka pahoinvointi ja käytöshäiriöt johtivat lopulta siihen, että hänet sijoitettiin asumaan laitokseen.
Nyt vasta, kun asiat ovat jo hyvin, uskaltaa äiti sanoittaa oman hätänsä ja syyllisyytensä: Mitä virheitä minä tein, miten minua vastaan rikottiin ja miksi lapseni on joutunut särkymään minun särkymiseni vuoksi?
Maria Peuran romaani on yltiöpäisen rehellinen ja lyyrisen kaunis kuvaus traumojen kehistä, väkivallan vaikutuksista ja mahdollisuudesta valoon, selviytymiseen.
Ajoin autoa, olin raskaana, en tiennyt, että olin raskaana. Tiesin, että on kevät ja aamuyö. Että ajan autoa, että valo on kirkasta, aurinko nousemassa vai sittenkin laskemassa. Oli kai aamuyö, täytyihän olla aamuyö, koska olin juuri paennut omasta kodistani, luhtitaloasunnosta pohjoisen kaupungin laitamilla. Olin kerännyt päällysvaatteet ja lenkkitossut syliini ja paennut sukkasillani ja vasta auton luona olin pukeutunut.
Minulla oli kiire, mutta en voinut painaa kaasua, koska jänikset loikkivat maantien yli. Niitä oli satoja. Mistä ne olivat tulossa, saduistako ja unistako, minuako olivat odottaneet kevätyössä, jotta ajaisin hiljempaa, jotta turhautuisin, jotta lopulta antaisin periksi, parkkeeraisin tienvarteen, painaisin otsani rattia vasten ja kuin vahingossa hipaisisin hätävilkut päälle, jotta joku sitten joskus, yön edetessä kohti aamua, pysähtyisi, kysyisi, miten voisi auttaa ja minä kertoisin. Ja minä en palaisi enää pahoinpideltäväksi.
Minulla oli kiire, jäniksilläkin. Niitä jahtasi niiden oma kiihko, ne eivät voineet vastustaa lisääntymisensä lakia. Mutta minä en pysähtynyt tätä tointa kunnioittamaan. Minä ajoin kohti lapsuuskotiani, koska jonnekin täytyi. Ajoin kohti lapsuuskotiani, vaikka sen asukkaat, vanhempani, olivat matkoilla. Ehkä talon suojissa keksisin ratkaisun.