Vedenaliset
Ilmestynyt: 28.8.2008
Kannen suunnittelu: Ilona Ilottu / Dog Design
​
Lapsena Mirja asui saaressa, eristyksissä vanhempiensa kanssa. Hänen äitinsä ja isänsä olivat kalastajia. Aina työnteossa, puhumattomina.
Mirja nukkui myrskyssä veneen pohjalla. Hän oli aina varuillaan. Omassa sängyssäänkin hän pidätti hengitystään, aallon varalta. Ystävinä Mirjalla olivat rannan puut ja heinät ja meren hopeakylkiset kalat.
Mirjan äiti on saksalaisen sotilaan lapsi. Siitä on jäänyt häpeä, joka jatkuu Mirjassa. Sen hän kokee lähtiessään kaupunkiin opiskelemaan äitinsä isän kieltä. Kaupunkiin, jonka teräksisessä, kivisessä ja lasisessa maisemassa mikään ei muistuta lapsuudesta. Luonnonlapsi ei sopeudu uuteen ympäristöön, jossa liukuportaatkin aiheuttavat pelkoa ja hämmennystä.
Kuin avuton eläin tyttö hakeutuu ihmisten lämpöön – vain tullakseen häväistyksi. Hän ei tunne rajojaan eikä tiedä miten käyttäytyä. Viimein tyttö kuitenkin löytää ystäviä maahanmuuttajayhteisöstä, jonka vierauden tuntemukset hän kokee omikseen.
Vedenaliset on romaani laumoista, vaistoista ja vimmasta. Maria Peuran palavan intensiivinen proosa on täynnä sisäisen maailman myrskyjä ja luonnon villiä läsnäoloa.
– Kuolemanvaara, Mirja kiljui.
Tuuli toi järvestä pisaroita. Mirja keräsi niitä kämmeniinsä ja pesi kasvojaan.
Kalastajavanhemmat nukkuivat vielä. Taivaalla pilvet kerääntyivät yhteen, vyöryivät mustana mattona auringon eteen. Mirja muisti unensa. Hän juoksi mökkiin ja huusi, että oli tulossa myrsky. Venettä ei pitänyt työntää vesille, eikä verkkoja kokea.
​
– Myrskyn alla net kilpailee kuolemasta, huusi isä ryömien täysissä pukeissa peiton alta.
​
Isä tönäisi Mirjan tieltään ja paineli suoraan rantaan. Tuuli jo sotki puihin ripustettuja verkkoja. Lokit mässäilivät perkuupaikalla, mutta tuulen yhö kiihtyessä ne pyrähtivät pakosalle sisäelinten veriset riekaleet nokista roikkuen. Isä hyppäsi veneeseen, joka piehtaroi aaltojen päällä. Äiti ryntäsi mökistä vaikertaen. Hän kiskoi Mirjan mukanaan rantaan. Taivas ammensi vettä isolla äyskärillä. Mirja veneenpohjalla puristi käsissään pikkuista äyskäriä, jonka äiti oli tuupannut hänen käteensä.
​
Vene oli ollut kuiva, kun Mirja oli laskenut verkot iltayöstä. Aurinko oli valuttanut yönkirkkaita säteitään hänen vatsansa päälle, kun hän oli veneenpohjalle hetkeksi torkahtanut.