Tunkeilijat
2017
kannen suunnittelu: Jenni Saari
Pohjois-Suomen metsiin on saapunut marjanpoimijoita jostain kaukaa. Turvapaikanhakijat ylittävät villin ja vaarallisen Porvoonjoen. Vastaanottokeskuksentyöntekijä käyttää hengityssuojaa – jotta katkenneita hampaita ei huomattaisi. Tuhopolttaja kirjoittaa tunnustuksellisen rakkauskirjeen ja kahden sukupolven siivouspäiväsuoritetaan Koskenkorvan voimalla.
Tunkeilijat on kokoelma tekstejä rajojen ylittämisestä. Milloin luottamus parisuhteessa muuttuu väkivallaksi tai lapsuuden ja aikuisuuden raja rikotaan, milloin taas maiden rajat ylittäviä ihmisiä pidetään tunkeilevina eläiminä. Logiikka on usein sama: epävarmuus ja pelko tuntemattoman edessä. Novellit katsovat yhtä suoraan ja peittelemättä niin lapsuuden aistimellisia kokemuksia kuin vastaanottokeskuksen uusia tulijoita, niin asukkaita kuin työntekijöitäkin. Meitä ja muita.
Vaan synkkyys pois! Maria Peura on kirjoittanut tärkeän ja viisaan novellikokoelman, jonka huikea kerronta taipuu meän kielestä virallisiin selontekoihin, rujoudesta lyyriseen. Jos jotain, niin nämä novellit ovat rehellisiä, rehellisiä ihmisille kaikissa ristiriitaisuuksissaan.
Raakojenkin kertomusten takaa Tunkeilijat sanoo, että rajojen ylittäminen voi tarkoittaa myös muuta: kädenojennusta.
Piritta sitte häippäsi, mutta en mie jää perhään itkehmään. Mie soitan Päkäle. Päkä tullee kyllä, ei minun tartte ko vähän sormia napsauttaa. Son ruma ko perkele, mutta mie panen takkaapäin. Pääasia, että saan sitte Pirittan kiusaksi panna veispuukhiin päivityksen. Panen, että panin, ja Päkä lissää leuhkana pusukuvia ja syämmiä. Kehasen vielä vasiten Päkän korvia, jokka onki aivan kohtuulliset. Siististi myötäilee sen kallon linjaa.
Kohta tulleeki Piritta lankoja pitkin ja mie vielä pikkusen kehun Päkän paikkoja. Paremmat net onki ko Piritala, vaikka naama onki niinko Rankenstainin hirviölä.
Piritta on naamasta sileä ja sievä, mutta alapäästä soon yks löysä liha.
– Mikäs sie itte olet! Piritta huutaa ja mie suljen äkkiä puhelimesta virran.
Minua ei panetella, voi saatanan narttu. Ole syönykhään mithään koko päivänä. Ruasta mie aina muistan Annapellan. Net pari vuotta, ko molin sen kämpilä kirjoila niin en muista, että olis kertaakhaan tullu nälkä.
Soli melkein yhtä hyä kokki ko minun äitivainaa.