Maria Peura 

Minä olen hyvä haltioitumaan. Siitä on hyötyä kirjailijantyössä.

​

Lumoudun ihmisistä. Jään kiinni erilaisiin tunnelmiin. Viipyilen skientologien keltaisen teltan liepeillä, jään haltioituneena kuuntelemaan karjalaisittain murtavaa puhelinmyyjää. Läikehtiväsilmäinen Hare Krishna pelastaa päiväni läpinäkyvän harkitulla aloituslauseellaan. Tuijotan kiitollisena kauneusvirheitä, luomea, jossa kasvaa mustia paksuja karvoja, pigmenttivirheitä iiriksissä ja ihossa. Menen koirapuistoon kuullakseni taas koiranomistajien primitiivisiä karjahduksia, brutaalius lumoaa yhtä lailla kuin tuntematon hörhö, joka alkaa luennoida minulle edellisistä elämistäni kysymättä, haluanko kuulla ja uskonko edes sielunvaellukseen.

​

Toisinaan huomaan jotakuta kiehtovaa ihmistä kuunnellessani, että pääni alkaa ikään kuin paisua. Tuon ihmisen puheen sisältö saattaa olla minulle yhdentekevä. Saattaa olla, että hän puhuu pelkkiä älyttömyyksiä, mutta jokin hänessä, jokin hänen olemuksessaan, ilmapiirissä hänen ympärillään, jokin kiehtoo minua, kietoo minua, alan kiertyä sisäisesti jonkin tärkeän ympärille, rentoutua, avautua.

​

Tunnen, kuinka rajat katoavat, kaikki rajat. Halu sensuroida, kontrolloida haihtuu, hapertuu. Alan sulautua, tulla alttiiksi, vastaanottavaiseksi.

Tätä kutsutaan myös suggestioherkkyydeksi. Tämä ominaisuus on kirjailijalle erittäin hyödyllinen. Se auttaa kuorimaan sensuurin kalvon sikiövaiheessa uinuvan aiheen ympäriltä, tekemään sen hienovaraisesti.

Arkielämässä tästä herkkyydestä saattaa olla haittaa, ellei sen olemuksesta ole tietoinen. Itse olen joutunut yhden huijariterapeutin ansaan. Tiesin, että hän toimi väärin, mutta minulla ei ollut asetta hänen narsistista karismaansa vastaan. Hän osasi rakentaa sopivan tunnelman ja asentaa älylliset koukut.

​

Tekeillä olevan romaanin kannalta hän teki minulle palveluksen. Totuushan on, että kaikki mikä ei tapa, on käännettävissä fiktioksi.

Manipuloimishaluisia ihmisiä ei ehkä ole paljon, mutta he saattavat aiheuttaa laajaakin tuhoa. Esimerkiksi fundamentalistisissa uskonnollisissa yhteisöissä suggestioherkät ihmiset ovat suuressa vaarassa.

 

Olen kotoisin Pellosta. Se on pieni kylä Suomen Lapissa, Ruotsin rajalla. Pellossa kuten muuallakin Pohjois-Suomessa on voimakas uskonnollinen lataus.

​

Suomen Lappi on harvaan asuttua. Siellä on paljon tilaa, metsiä ja erämaata. Porotalous muistuttaa laajemmasta saamelaisvaikutuksesta. Shamanismi elää edelleen voimakkaana pohjoisen ihmisen alitajunnassa, joskin jumalan palveleminen tapahtuu nykyään suurelta osin luterilaisin termein.

​

1800-luvun puolivälissä Lars Levi Laestadiuksen perustama herätysliike levisi Ruotsin Lapista Suomen puolelle. Lestadiolaisuudessa painotettiin henkilökohtaisen ratkaisun tekemistä, syntien tunnustamista ja antautumista Kristukselle. Herätyskokouksissa karismaattista saarnaajaa kuulevat ihmiset menivät liikutuksiin. He tömistivät jalkojaan lattiaa vasten ja päästelivät ääniä. Luonnollisesti ääntely kehittyi Raamatustakin tutuksi kielillä puhumiseksi.

​

Monet saarnaajista olivat pyrkimyksissään vilpittömiä. Joukossa oli kuitenkin myös niitä, jotka käyttivät yleistä haltioitumisen tilaa ja siihen liittyvää kritiikittömyyttä hyväkseen. Lestadiolaisuuden kuten useimpien uskontokuntien sisällä on viime aikoinakin esiintynyt seksuaalista hyväksikäyttöä ja pedofiliaa.

​

Miten tämä liittyy minun kirjailijan työhöni?

 

Siten, että hurmoksellisuus oli vahvasti läsnä ympäristössä, johon vuonna 1970 synnyin ja jossa neljä vuotta myöhemmin opin lukemaan ja kirjoittamaan.

 

Lapsuudenkotini ei ollut uskonnollinen vaan ennemminkin jonkinlainen kaunokirjallisuuden temppeli. Opin varhain, että tuskin elämässä on mitään tärkeämpää kuin sivistyksen hankkiminen, lukeminen ja kirjoittaminen. Tämä aiheutti monenlaisia suorituspaineita koulutyöskentelyssä, mutta lukemisen ja kirjoittamisen osalta sain elää paratiisissa, etenkin kun kirjoittamisesta tuli jo alaluokilla ilon ja vapautuksen yksityinen tila.

 

Suurin osa opettajista oli kannustavia ja turvallisia, mutta uskonnollisfundamentalistisen vähemmistön toiminta oli salakavalaa ja vahingollista. Yksi erityisen hurskasta ja hyveellistä lestadiolaisuskovaista esittävä opettaja piti minua silmätikkunaan. Hän saattoi keskeyttää kuoroharjoitukset ja kääntää kaikkien huomion minuun, koska en laulaessa liikuttanut riittävän ilmeikkäästi suuta. Hän esitteli maalauksiani toisille oppilaille ja esitti niistä pilkallisia arvioita.

 

Kerran oli maalaamisen aiheena ollut Kalevalan kertomus Sammon ryöstö. Muistan, kuinka antauduin maalaamiselle. Tein työni huolellisesti, sen valmistuttua ihailin sitä pitkään. Kun opettaja nosti työn kaikkien nähtäväksi ja pilkkasi sen alkeellisuutta, jokin meni kokonaan pirstaleiksi.

 

En antautunut enää maalaamaan ja piirtämään. Suoritin kuvataidetta enää vain mekaanisesti. Vasta aikuisena, omien lasten myötä olen päässyt uudestaan sisälle tähän taidelajiin. Viime vuonna kuvataideterapiassa palauduin nöyryytetyksi yhdeksänvuotiaaksi ja terapeutin kehuessa ja tukiessa maalasin uudestaan Sammon ryöstön. Se on nyt kehystettynä työhuoneeni seinällä. Opettajasta piirsin pilakuvan, jota aina välillä tallaan.

 

Lauluharrastusta tuo opettaja ei onneksi pystynyt tyrehdyttämään. Hän laulatti meillä lapsilla paljon virsiä. Hänen tapansa ei ollut hurmoksellinen, se oli vain ankara ja kireä, mutta jotenkin onnistuin luomaan oman suhteeni virsiin, niiden juhlallisiin melodioihin, käsittämättömiin sanoituksiin.

​

Opettaja puuttui ilmeisiini, vaati ja nujersi. Kuitenkin virret vain sinnikkäästi elivät minussa omaa elämäänsä. Toistelin omituisia sanoja ja sanayhdistelmiä. Vanhurskas, mato matkamies maan, mua, pyhä henki, pyhitä, taivaassa ratki taivaassa, luoja kolmiyhteinen, miespolvet vaipuvat unholaan. Minusta oli ihmeellistä, että Kristusta kutsuttiin karitsaksi, ja myös jatkuva häistä ja morsioista ja sulhasista puhuminen kiehtoi mieltäni. Kaikkein ihaninta oli piinavirsien laulaminen. Eläydyin täysin Jeesuksen kärsimykseen ja onneksi koin jollakin tasolla myös kärsimystä seuraavan vapautuksen. Ja armon.

 

Tuskin uskallan ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos opettaja olisi päässyt kommentoimaan kirjoituksiani. Mitä luomiskyvystäni olisi jäänyt jäljelle?

 

Nykyään olen kiitollinen myös uskonnollisen hurmoksen läsnäolosta. Se väistämättä siirtyi kirjoittamiseen. Se oli jollakin tapaa jatkuvasti läsnä, etenkin murrosiässä, kun aloin kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä ja jäljitellä ihailemiani kirjailijoita Mika Waltaria, Maria Jotunia, Fedor Dostojevskia, Raamatun kertojia, erityisesti Saarnaajaa ja Jobia.

​

Pyrkiessäni pois uskonnollisesta hurmoksesta, taistellessani sitä vastaan, kehitin oman toisinaan hyvinkin hurmoksellisen kieleni.

 

Minulla oli kotikylässä kirjailijaesikuva, vuonna 1974 alle kolmikymppisenä kuollut Timo K. Mukka. Hänen tuotantonsa tuli minulle tärkeäksi vasta lukioiässä, mutta rohkeana yhteisen kotikylämme seksuaalisia ja uskonnollisia tabuja rikkovana kirjailijana hänen esimerkkinsä oli minulle tärkeä.

 

Mukka oli Suomessa valtakunnallisesti arvostettu kirjailija, mutta kotiseudullaan ja erityisesti Pellossa hän joutui kokemaan ankaraa kiusaamista ja syrjintää. Hänen teoksiaan myytiin kylän kirjakaupassa salaa, tiskin alta. Aiheet olivat ahtaasti ajattelevan yhteisön mielestä aivan vääriä. Yhteisölle olisi kelvannut paremmin rehti eräkirjallisuus tai uskonnollinen paatos.

 

Itsekin olen kirjailijana sotkeutunut rankkoihin aiheisiin. Kirjoittaessani esikoisromaania ajattelin välillä, eikö minua päästettäisi vähemmällä. Kirjoitin kuusivuotiaasta tytöstä, jota isoisä käyttää seksuaalisesti hyväkseen. Kirjoitin suoraan. Eläydyin täysin tytön kokemuksiin. Se oli helppoa, olinhan nuorena kokenut raiskauksen. Olin myös käynyt läpi yhden väkivaltaisen parisuhteen, josta olin vielä toipumassa, kun vaikea aihe nousi esiin. Olin vastikään synnyttänyt ensimmäisen lapseni. Elin vauva-aikaa, pienen lapsen kanssa emotionaalisesti vaativaa aikaa.

Uhrin asemaan eläytyminen oli luonnollista joskin raastavaa.

 

Pedofiilimieheksi asettuminen käynnisti vielä suuremman ristiriidan.

Välillä minun piti lopettaa kirjoittaminen ja vain huutaa. Yhtä rajua ahdistusta en ole sen prosessin jälkeen kirjoittaessani kokenut. On mahdollista, että romaanin valmistuttua olin hieman ehyempi. Ruumiin muistista oli vapautunut valtava taakka.

 

Ryhdyttyäni harjoittamaan säännöllisesti joogaa ruumiini muuttui notkeaksi, helpommin kannettavaksi ja kirjoituspöydän ääreen asetettavaksi. Huomasin, että syvien lihasten rentoutuminen ikään kuin lieventää sisäistä sensuuria. Minun oli helpompi mieltää itseni alitajunnasta nousevan tekstin kanavaksi.

 

Tällaiseen kirjoittamisen flow-tilaan olin päässyt aikuisiällä ensimmäisen kerran dramaturgian pääsykokeissa. Pääsykokeet kestivät viisi päivää. Taso oli kova. Tiesin, etten millään puolivillaisella asenteella tulisi valituksi. Olin kahdenkymmenenyhdeksän. Synnyttäessäni ensimmäistä lastani vuotta aikaisemmin olin oivaltanut jotakin tärkeää ihmisen olemuksesta. Synnytyksessä olin jakautunut kahtia, tarkkailut ulkopuolisena kahta itseäni. Olin ollut varma, että ruumiini halkeaa.

Olin hyväksynyt ajatuksen kuolemasta.

 

Pääsykokeissa menin synnytyksen kaltaiseen tilaan. Lupasin itselleni, että antaudun, altistun epäonnistumiselle, häpeälle. Lupasin, että annan kaikkeni.

 

Viimeisenä päivänä sain kirjoitustehtävän otsikolla Mitä pelkään. Kirjoitin tarinan miehestä, joka katuu kuolinvuoteellaan rikoksiaan. Hän on murhannut ihmisiä. Hän kuolee ja syntyy uudestaan tyttönä, jota käytetään seksuaalisesti hyväksi.

 

Pääsykokeiden jälkeen kirjoitin muutamassa viikossa esikoisromaanin ensimmäisen version.

 

Mutta muutakin merkittävää tapahtui antautumispäätöksen myötä. Kirjoittaessani jotakin kohtausta tajusin äkkiä, että henkilöiden on puhuttava Tornionjokilaakson murteella, minun ensimmäisellä äidinkielelläni. En ollut aikaisemmin käyttänyt murretta kirjoittaessani. Murteella kirjoittaminen aiheutti välittömiä fyysisiä muutoksia: pallean rentoutumista, hengityksen syvenemistä, erikoista onnentunnetta.

Kuin olisin saanut uuden yhteyden siihen pikkuiseen Mariaan, joka vasta opetteli puhumaan. Aloin tiedostaa entistä selvemmin ja fyysisemmin käytetyn kielen vaikutukset.

 

Murre liittyy paitsi puheeseen myös tietynlaiseen mentaliteettiin. Kun käytän murretta kaunokirjallisessa tuotannossani, nautin sen tarjoamista mahdollisuuksista. Henkilön persoonallisuus muuttuu, kun panenkin hänet puhumaan murretta. Tulee mukaan aivan omanlaisensa suoruus, jopa röyhkeys, sallittu rivous, toisen reviirille tulo, toisaalta valtavan suuri oma reviiri harvaan asutulla seudulla. Tämä saattaa päteä kaikkiin suomalaisiin, mutta kun käytän lapsuusympäristön murretta, löydän juuri oman tapani suhtautua suomalaisuuteen, olla suomalainen, metsäläinen, kristityksi ryhtynyt mutta pohjimmiltani shamaani.

 

Muutettuani pohjoisesta kotikylästä Etelä-Suomeen yhdeksäntoistavuotiaana kävin läpi tuskallisen prosessin, johon kuului omien juurien kieltäminen, murteen ominaispiirteiden karsiminen puheesta. Sitten muutto Berliiniin, kokemus kokonaisvaltaisesta oman kielen kadottamisesta, mikä luultavasti oli välttämätöntä, jotta sain luotua uuden jopa syvemmän suhteen kieleeni ja tapaani ilmaista.

 

Berliinissä kirjoitin päiväkirjaa kahtena persoonana, suomeksi Maria-nimisenä, saksaksi nimellä Rebekka. Sitten tuli mukaan myös itse keksitty kieli, jota kirjoitin arabialaisittain oikealta vasemmalle ja joka oli sanoja ja lauseita vailla merkityssisältöjä. Emootioiden kieli.

 

Kotikyläni Pellon läpi virtaa joki nimeltä Tornionjoki.

​

Vuonna 1809 Ruotsille kuuluneesta Suomesta tuli Venäjän suuriruhtinaskunta. Pohjoisessa Tornionjokilaaksossa tällä oli traagisia seurauksia. Keisari Aleksanteri I näet päätti, että Lapissa uusi valtakunnanraja kulkee Tornionjokea pitkin. Tällöin kahdeksantuhatta suomalaista jäi Ruotsin puolelle. He eivät puhuneet ruotsia. He puhuivat vain suomea ja Tornionjokilaakson murretta, jota myöhemmin alettiin kutsua meänkieleksi.

 

Meänkieli oli tärkeä osa Ruotsiin jääneiden suomalaisten identiteettiä. Kuitenkin ihmisiä pakotettiin viranomaisten toimesta puhumaan pelkästään ruotsia. Esimerkiksi kouluissa suomen ja meänkielen puhuminen oli kokonaan kielletty.

 

Kielipoliittisten taisteluiden seurauksena meänkieli sai Ruotsissa vuonna 2002 virallisen vähemmistökielen aseman. Tämä asia on minulle kirjailijana hyvin merkityksellinen. Ominaisuuksiensa perusteella meänkieli on mielestäni aivan selkeästi murre, mutta identiteettikysymyksen kannalta virallistaminen on ollut tärkeää.

Minkälainen minun identiteettini olisi ilman meänkieltä? Tätä en juurikaan pohtinut ennen kuin nuorena aikuisena kokemani identiteettikriisin kautta pääsin käsiksi itseni meänkieliseen ytimeen.

Palautin puheeseeni alkukieleni piirteitä. Se helpotti, se selvästi lievitti ahdistusta. Otin käyttöön tietoisen murremetodin. Jos tunsin itseni erityisen ahdistuneeksi tai jotenkin lukkiutuneeksi, ryhdyin puhumaan alkumurretta.

​

Huomasin, että yksi tavanomainen alkuperäissana tai murteelle tyypillinen taivutus saattoi kerralla liikauttaa minut etäämmälle hankalasta olosta.

Pari vuotta sitten osallistuin meänkielisille kirjallisuusfestivaaleille Ruotsin Lapissa. Minut kutsuttiin sinne meänkielisellä sähköpostiviestillä. Festivaalin järjestäjä ei osannut suomea, vain ruotsia ja meänkieltä. Ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoitin meänkielisen meilin. Kirjoittaessani itkin.

 

Ajattelin, että tälläista on pakolaisilla ja vieläkin lohduttomampaa. Ja kaikilla niillä, jotka ovat eksyksissä, kaukana kodistaan, perusturvaa vailla, omasta heimostaan erotettuja.

 

Häkellyin kieleen liittyvien tunteiden voimaa. Suistuin ulos kaavoistani. Kaipaukseen, ikävään.

 

Se, joka suojarakennelmistani ulos päästettiin, sanoi, että oman heimon luokse on päästävä. On asetuttava sinne, missä meänkieli elää vahvana. On vahvistettava sitä kieltä, joka itsessä versoaa syvimmällä, runsaimpana.

Siihen kohtaan liittyy myös pimeys. Sellainen pimeys, joka on täynnä lohdullisia vivahteita ja upeita värisävyjä. Minun ei tarvitse muuttaa Lappiin päästäkseni osalliseksi siitä maagisuudesta. Se on minussa, soluissa, tunnemuistissa. Minä olen läpikotaisin äidinkieleni kyllästämä.

 

Ja mitä kielelle tapahtuu, kun istun kirjoittamaan? Mitä minulle tapahtuu?

 

Asia kiinnostaa muita ja minua, koska kirjoittamisen keskiössä, siinä tarpeessa, joka ajaa kirjoittamaan, on kaipuuta, jota on vaikea kuvata sanoin. Se kaipuu liittyy eheytymiseen, se saattaa muistuttaa uskonnollisuutta, jonkinlaisen pyhyyden kaipuuta. Alitajuista toivetta yhtyä maailmankaikkeuteen, olla osana jotakin suurempaa kokonaisuutta.

Järkeä ja analysointikykyä tarvitaan kirjoitustyössä mutta tuo perimmäinen kaipaus ei näitä ominaisuuksia tarvitse, tuo kaipaus, joka ajaa luomaan fiktiota.

 

Jo lapsena kirjoittaessa koin suuria helpotuksen tunteita. Tarinoiden keksiminen tuntui vapauttavalta. Kirjoittaessa ikään kuin hengitin ulos. Sisään hengittäminen olikin vaikeampaa. Muistan, kuinka kirjoja lukiessani pidätin hengitystä kuin sukeltaessa. Aivan kuin olisin varastoinut itseeni kirjojen lumoavaa maailmaa sen sijaan, että olisin koko olemuksellani elänyt tarinoiden mukana.

 

Muistan novellin, jonka kirjoitin kaksitoistavuotiaana. Se kertoo tytöstä ja pojasta, jotka kohtaavat metsäaukiolla ja rakastuvat. Myöhemmin tyttö sairastuu syöpään ja kuolee. Poika palaa metsäaukiolle vanhana miehenä muistelemaan nuoruutensa rakkautta.

 

Kirjoittaessani olin rajatilassa, lapsen maailmasta aikuisen maailmaan siirtymässä. Toisaalta palasina, toisaalta tarinani äärellä kovin ehyenä, tuossa hetkessä vahvasti läsnä.

 

Muistan mielihyvän, joka liittyi siihen, miltä kynä tuntui kädessäni, miten kynän terä painui paperia vasten. Ja kuinka ihanalta oma murrosiän myötä pyörteiseksi muuntuva käsiala näytti paperilla. Minun käsialani, minun tarinani, minä itse.

 

Nyt olen neljänkymmenen ja suuntaudun kohti alkupistettä, se tarkoittaa minulle juurien tietoista vahvistamista. Tuntuu lohdulliselta ajatella, että jos elän vanhaksi, voin vetäytyä kotiseudulleni kuolemaan. Ympyrä saa sulkeutua, myös kielellinen ympyrä.