Maria Peura 

Rovaniemi täytti tarpeet. Rovaniemellä sai hampurilaisia. Minulla on tallessa irtopaperi, johon olen vuonna 1976, kuusivuotiaana, kirjoittanut ensimmäisen päiväkirjamerkintäni. Kuvailen siinä Rovaniemen-retken kulinaarisia iloja, hampurilaisen jälkeen olin saanut vielä pirtelön.

​

Pellossa ei ollut vielä Pentin grilliä eikä Mikon grilliä, eikä yhtään kahvilaa. Mutta onneksi siellä oli huoltoasemia, ja Ruotsista sai halpaa bensaa ja ruottinsipsejä matkaevääksi.

 

Ensin oli vain kiemurainen hiekkatie, sen varrella lähde, jolle aina pysähdyimme juomaan. Sitten rakennettiin asfalttitie. Isälläni oli tapana kertoa tarinoita matkanvarren taloista. Yhteenkin oli kuulemma talon isäntä kerran yöllä tehnyt moottorisahalla oman oven, kun emäntä oli lukinnut oven. Vasta myöhemmin tajusin tarinan raakuuden.

 

Yhdessä talossa tietenkin tiedettiin kummittelevan. Ja sitten oli se hauska tarina, kun yksi mies oli mennyt keskelle maantietä seisomaan, kun oli tiennyt, että kohta sitä pitkin ajaisi presidentti Kekkonen seurueineen. Tarinan mukaan presidentin matka Rovaniemelle jatkui vasta sitten, kun oli käyty maantiellä odottaneen miehen kotona kahvilla.

 

Paras matkani Rovaniemelle taittui ambulanssilla, kun olin neljäntoista. Kuvittelin tulehduttaneeni umpilisäkkeeni tahdonvoimallani. (Olin kyllä myös hakannut vatsaani nyrkeilläni.) Minulle oli sanottu, että en pääsisi tiettynä lauantaina Pellon Ponnelle. Sinne oli Popedan lisäksi tulossa Kolarista nuorisotoimen linja-autokyydillä poika, johon olin ihastunut. En pystynyt myöntämään kenellekään, etten ollut saanut kotoa lupaa. Päätin, että minun on pakko olla Popeda-lauantaina sairaalassa.

 

Rovaniemi ei pettänyt. Perjantaina kiidin ambulanssin kyydissä, riemuvoittoa varjosti huijaamisesta kärähtämisen pelko. Mutta jo avatessani silmäni heräämössä vierelläni istui taivaan enkeli kertomassa, että olin päässyt leikkaussaliin aivan viime hetkillä. Kohta umpilisäke olisi puhjennut.

 

Rovaniemi hemmotteli. Kipu oli mitätön sivuseikka, kun sain viettää viikon keskussairaalan nuorimpana, hoitajien lellimänä potilaana ja tutustua jännittäviin ihmisiin. Yksikin nuori mies oli itse rakentamallaan pommilla yrittänyt räjäyttää jonkin rakennuksen, mutta oli onnistunut tuhoamaan vain pikkuisen omaa kättään.

Rovaniemi huumasi sittenkin, kun ystävä lähti sinne ammattikouluun ja viikonloppuisin liftasin perässä. Vain yhden kerran oli uhkaava tilanne.

”Met viemä sinut Marrasjärvele”, uhosivat Lada-miehet, mutta jättivät onneksi Sinettään.

 

Rento Rovaniemi! Tinatuopissa ja Assan baarissa ei kysytty lukiolaiselta papereita, eikä edes murretta tarvinnut muuttaa. Riitti ko vähän vähensi hoon päältä porisemista. Sai sanoa mie ja sie ja silti meni ihmisenä aivan täydestä.

 

Taivas oli auki ja lukion jälkeen hain Radio Roihin kesätoimittajaksi. Kuplavolkkarillani ajoin sata kilometriä haastatteluun oppiakseni jotakin rovaniemeläisestä työelämästä:

”Jos meidän vakituinen toimittaja makaa sammuneena sohvalla, kun sie tulet töihin niin sie et sitte häiritte sitä ja varaudut siihen, että hoidat tarvittaessa hänenki työt, onko selvä?”

 

No olihan se selvä, mutta minä kuitenkin päädyin Tampereelle harjoittelemaan kaistanvaihtoa.

 

Tänäkin kesänä Rovaniemi saa täyttää monia, erityisesti kesämökkiläisen tarpeitani. Kasvisravintola ja teehuone katosivat koronavuosina, mutta kirjasto ja Korundi lohduttavat. Joulupukkileikki ärsyttää, mutta olkoon. Vaadin muutettavaksi vain yhden, poronsarviasemakaavan. Löydän kyllä uusia tekosyitä sille, että jatkuvasti eksyn tutussa kaupungissa.