Maria Peura 

Talvipäivän seisaus, syvin mahdollinen pimeys. Luen muistiinpanojani saamelaislasten kokemuksista kouluissa ja asuntoloissa vuosina 1940-60. Kuuntelin sovinto- ja totuuskomission raportin luentaa Kansallisteatterissa Helsingissä.

 

Suomalainen opettaja ei ollut suostunut lausumaan oppilaansa saamenkielistä nimeä, hän oli aina kutsunut poikaa ”heinäkengäksi”. Yksi nainen kertoo vasta keski-ikäisenä vakavasti sairastuttuaan päässeensä käsiksi pienenä koululaisena tuntemaansa tuskaan, kun yhtäkkiä ei ollut ketään pitämässä huolta.

 

Kolme sekuntia enemmän valoa kuin eilen. Häiritsevät välähdykset. Lapsuuteni kesä, ympärivuorokautinen pohjoisen napapiirin valo. Päivät kuluvat järvessä, illalla sängyssä saa lukea niin pitkään kuin haluaa. Elokuussa opettajavanhemmat laskevat päiviä koulun alkuun. Ahdistus tarttuu.

 

Mitä saamelaislapsi mahtoi mietiskellä kesän lähestyessä loppuaan?

 

Yhden haastatellun äiti oli todennut vain alistuneensa siihen, että yksi kerrallaan täytyi antaa jokainen lapsi pois.

 

Siirtymät ovat minullekin vaikeita. Kesästä luopuminen tuntuu kuolemalta, kevääksi räjähtävä valo väkivallalta.

 

Opettaja oli tukistanut saamelaislasta niin että tukan mukana oli irronnut palanen päänahkaa. Toinen oli heitetty yöllä pyjamassa toisen kerroksen ikkunasta. Asuntolan hoitaja oli valehdellut, että lapsi oli kävellyt unissaan.

 

Alistun kaamokselle, alan sopeutua. Sytytän heti herättyäni kirkasvalolampun. Usein lähden kävelylenkille juuri ennen auringonnousua, asettelen itseäni pimeyden ja valon väliseen saumaan.

 

Yksi haastateltava kuvailee, että ajanjaksoa vieraskielisessä koulumaailmassa leimasi sielullinen tyhjyys, joka on jättänyt pysyvät jäljet.

 

Pohjoisella napapiirillä valaistumisen hetki on kaamosaikana lyhyt.

 

Kun olin ala-asteella, ja luokanvalvoja vaihtui lempeästä väkivaltaiseen, aloin herätä joka aamu säikähtämällä. Rukoilin, ettei tarvitsisi mennä kouluun.

 

Kouluhelvetistä eivät olleet saaneet vapautusta nekään saamelaiset pikkutytöt, joille oli asuntolassa työnnetty risu vaginaan. Jollekulle oli opettajan väkivallan seurauksena tullut pysyvä aivovamma.

 

Kysyin aikuisena yhdeltä oman ala-asteeni turvallisista opettajista, miksi hänkään ei puuttunut väkivaltaisten opettajien toimintaan, eikä myöskään välitunneilla tapahtuvaan oppilaiden väliseen väkivaltaan. ”Emmä met tiehneet”, hän vastasi, sokaistunut.

 

Asuntolanhoitaja oli vaatinut uudelta terveydenhoitajalta rauhoittavia lääkkeitä jatkuvasti itkeville saamelaislapsille. Terveydenhoitaja ei ollut suostunut asuntolan käytäntöihin. Hän oli lääkitsemisen sijaan pitänyt lapsia sylissä, ja nämä olivat vihdoin uskaltaneet puhua koti-ikävästään.

 

Yhtä pientä saamelaispoikaa opettaja oli jatkuvasti kohdellut kaltoin, muun muassa sulkenut kellariin, kun tämä oli ollut vasta seitsemänvuotias.

 

Äidinkieli oli minun pelastukseni. Kirjoittamisessa sijaitsi turvapaikkani. Pellon koulussa sain kiitosta teksteistäni, kotona kirjoitusvihkoihini ja päiväkirjoihini suhtauduttiin aarteina, joihin kukaan muu ei saanut koskea.

 

Mitä minusta olisi jäljellä, jos olisin joutunut aloittamaan koulunkäynnin vieraalla kielellä?

 

Kellariin suljettu saamelaispoika oli tehnyt aikuisena itsemurhan.

 

Totuus- ja sovintokomission työ on kompuroimista pois pimeydestä. Odotan Suomen valtion virallista anteeksipyyntöä saamelaisilta. Anteeksipyyntö ei poista rikoksia, mutta se on ele, joka hehkuu sinnikästä lohdullisuutta lopulta meidän kaikkien kärsimyksiin.

 

Huomenna taas kolme sekuntia lisää valoa.