Muistojen rakenteet
Lapin Kansa 20.10.2025
Älkää purkako Pellon hirsikoulua! Sillä on monille sekä tunnearvoa että rakenteellista arvoa. Minunkin lapsuuteni ja nuoruuteni hahmottuvat hirsisissä rakenteissa.
Rehtorintalo jo purettiin, kaunis valkoinen talo, jossa sain asua kuusivuotiaaksi. Samoista hirsistä rakennettu kuin koulukin. Ja sitä ennen purettiin hirsinen synnytyssairaala, joka sijaitsi kivenheiton päässä koulusta ja rehtorintalosta. Käyn yhä pyhiinvaelluksella tyhjällä tontilla, yritän eläytyä äitini tunnelmiin, kun hän hormonipäissään tuijottaa minua ”vauvalan” ikkunan lävitse tajuamatta, miksei saa vastata parkuuni, haalia vastasyntynyttä rinnoilleen. Aution vauvansängyn sanaton kauhu, kohtalotovereiden hätähuudot. Mahdotonta tavoittaa.
Helpompaa on palata rehtoritalon muistoihin, turvallisiin hirsiseiniin, kevättalven aurinkoon, kun palasin neljävuotiaana potkurilla taittamaltani yksinäiseltä retkeltä R-kioskille, josta olin saanut ostaa suklaatikkarin. Varpailleni nousten olin onnistunut juuri ja juuri ujuttamaan tiskille tarvittavat markat. Urhea pikku sankari. Vanhempien lempeiden kehujen lämpö, jonka saattoi ansaita vain suorituksilla.
Urhoollisuutta tarvittiin myös kotipihalla leikkiessä. Hirsikoululta tulvi pelottavia ääniä, kaikkialla leijaili isojen poikien uhka. Minua oli ehdottomasti kielletty menemästä koululle, jonka uumeniin äiti ja isä joka päivä katosivat. Ja tietenkin koitti päivä, kun minä sitten kiipesin korkeat portaat hirsikoulun ovien taakse. Ensin vaikutti lupaavalta, kun iso poika painoi hassutellen nenänsä ikkunaan ja viittoili minua tekemään samoin. Mutta kun tottelin, räjähti lasin takana hirvittävä räkänauru, ja samaan aikaan juoksi Kiuruveden mummu portaita ylös risun kanssa.
”Äitis on sanonna, että sinä et sua mennä sinne”, huusi kiltti mummuni, risu irtosi hänen väkivaltaan tottumattomasta kädestään, ja yhdessä itkimme paniikissa.
Yhtäältä kiellettiin, toisaalta rauhoiteltiin. ”Ei net isot pojat tehe mithään.”
Mutta tekivät ne. Ne kiroilivat ja räkivät, ja olivat pelottavia silloinkin, kun kuvittelivat huutelevansa pihalla leikkivälle pienokaiselle kivoja asioita. Ja lopulta tapahtui se kauhein: Iso poika otti kiinni, kaatoi maahan, raapi kasvoja pakkaslumella. Ja taas se räkäiseksi lohkeava naurunrähäkkä.
Opin lamaantumisen. Jossakin päivähoitopaikan vaihdon taitoksessa minun oli määrä selviytyä yksin pihalla, kun äiti oli opettamassa. ”Vain yksi tunti”, äiti toisteli lämpimästi pukemalleen pallerolle. Yksi tunti, hoin mielessäni, vain yksi tunti, ei hajuakaan, mitä tarkoitti yksi tunti. Vajosin pulkkaan, nyyhkytykset jäätyivät kasvoille, sitten sisäelimet, solulima, tunteet ja ajatukset lukuun ottamatta yhtä: Äiti, auta.
Sama sanaton avunhuuto paistoi myöhemmin niiden opettajien silmistä, jotka eivät saaneet kuria yläastelaisille.
”Olkaa hiljaa”, henkäili ihana kielten opettaja, pyyntö pakeni hirsiseinien raosta pakkaseen. Pänttäsin asiat, mutta tunneilla oli mahdotonta keskittyä. Pojat kutistuivat, muuttuivat hirviöistä ihmisiksi. Enää tarvitsi pelätä vain kymppiluokan koviksia. Ja oli heitäkin, joiden täytyi pelätä minua. Neljänkymmenen asteen pakkasessa jäätyivät kaikkien räkänaurut.
Älkää purkako kaunista, tervettä rakennusta, jonka historia alkaa Lapin sodan jälkeisestä jälleenrakennusajasta. Minun muistelukseni sijoittuu vain lyhyelle aikajanalle Pellon koululaitoksen historiassa. Meitä muistelijoita on tuhansia. Antaa hirsirakenteiden vielä kannatella muistojamme.