Ja taivaan tähdet putoavat
Ilmestynyt: 21.8.2014
Kannen suunnittelu: Kati Rapia
Tarinan päähenkilö Anni eli lapsuutensa lestadiolaisessa Naalasessa. Vasta aikuisena hän tutustuu herätysliikkeen perustajaan Lars Levi Laestadiuksen ajatuksiin. Henkilökohtainen suhde Laestadiukseen auttaa Annia avioeroprosessissa ja hän tukee parhaansa mukaan tytärtään Mirkaa, jonka käyttäytymishäiriöt ja päihdekäyttö pahenevat, kun vanhempien eron myötä täytyy vaihtaa kotia ja paikkakuntaa.
Kun Anni löytää netistä kiinnostavan miehen ja Mirka pääsee koulussa mukavaan pienryhmään ja aloittaa psykoterapian, elämä tuntuu asettuvan mukaviin uomiin. Yhtäkkiä Mirkan terapiaryhmän oudot piirteet alkavat kuitenkin pelottaa äitiä: manipulation säikeet ovat näkymättömät ja vahvat ja kulttimainen toiminta sekoittaa heidän kaikkien elämän.
Maria Peura kirjoittaa kirskahtelevan väkevää ja totta proosaa ihmismielen hauraudesta: kuka tahansa saattaa joutua lahkoon, me kaikki olemme maagisen edessä lapsia…
Mä olen kyllästynyt katsomiseen. Terapeutin luona mä suljen silmät ja ilmoitan, että tällä kertaa mä en halua nähdä enkä kuulla. Mä haluan vain nukkua. Mutta terapeutti sanoo, että ei onnistu. Kyllä vain täytyy avata silmät ja ottaa katsekontakti. Mä zoomaan ensin teepannuun. Sen vieressä on jotakin, mitä ei ollut viime kerralla. Niin kuin kultainen pyramidi.
Terapeutti nauraa, että ihan hyvä väistöliike. Siinä on nimittäin hänen rakkaan koiransa tuhkauurna, tunnetun kuvataiteilijan savesta muovailema, uniikkikappale.
– Sitten asiaan.
– Miksi pitää tuijottaa silmiin? mä kysyn.
– Silloin ei pääse pakoon hankalia tunteita.
– Miksi mä en saisi paeta?
– Miksi sinä haluaisit paeta?
Niinpä. Enhän mä ole mikään pakoeläin. Mä olen ihminen. Mä olen soturi. Ja mun on kohdattava kaikki mahdolliset pelot ja vaarat. Vain sillä tavalla päästään eteenpäin.
– Mutta armollisesti, terapeutti muistuttaa.
Niin kuin me jo yhdessä todettiin, mulla on tarpeettoman voimakas kuolemanvietti. Siksi mä heti ensimmäisellä terapiakerralla kiinnitin huomiota siihen Thanatos-tauluun enkä alastomina kirmaaviin lapsiin.
Mä olen itsetuhoinen, mikä ei tosin ole ollenkaan harvinaista. Luultavasti mä olen jo vauvana joutunut tukahduttamaan mun tunteita, oppinut kääntämään kaiken vihan itseeni ja sillä tavalla rakentanut tämän synkän sivupersoonan.
Mä kysyn, kuinka kauan pitää vielä odottaa, että se oikea persoona löytyy, meneekö siihen monta vuotta ja miten mä jaksan odottaa.
Terapeutti sanoo, ettei armollisuus tarkoita hitautta.